PIILOASUNNOTTOMUUS

 

Asunnoton, mutta näkymätön. Missä nukut ensi yönä?

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta asunnoton? Ihminen, joka nukkuu kadulla, puistonpenkillä tai rappukäytävässä? Entä tuleeko mieleesi nuori, joka istuu kanssasi samalla bussipysäkillä, käy koulussa tai töissä ja näyttää aivan tavalliselta nuorelta? Hän saattaa olla asunnoton, vaikka et koskaan huomaisi sitä. 

Piiloasunnottomuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nuori majailee kavereidensa sohvilla, vaihtaa jatkuvasti yöpaikkaa tai on kirjoilla osoitteessa, jossa ei todellisuudessa pysty asumaan. Syynä voi olla esimerkiksi turvattomuus, väkivallan pelko tai kodin päihdeongelmat.

Olen itsekin pohtinut, kuinka moni meistä oikeastaan ymmärtää, mitä kaikkea asunnottomuus tarkoittaa. Tunnistammeko asunnottomuuden vain silloin, kun näemme ihmisen nukkumassa kadulla? Vai pitäisikö meidän kysyä enemmän niiltä ihmisiltä, jotka ovat itse kokeneet asunnottomuutta?

Katto pään päällä ei aina tarkoita kotia.

Valtion tukeman asuntorakentamisen keskuksen (Varke, 2026) mukaan Suomessa oli vuonna 2025 yhteensä 4 579 yksinelävää asunnotonta. Heistä 64 % majoittui tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. Suurin osa tilastoiduista asunnottomista ei siis nuku kadulla, vaan jonkun toisen luona. Kuinka moni jää kuitenkin vielä näidenkin tilastojen ulkopuolelle? 

Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan piiloasunnottomuus voi jäädä virallisissa tilastoissa näkymättömäksi esimerkiksi silloin, kun ihminen ei ole palveluiden piirissä tai hänen todellinen asumistilanteensa ei näy rekistereissä. Voiko nuorella olla koti, mutta ei turvallista paikkaa asua? Entä jos nuori joutuu lähtemään vanhempiensa luota päihteiden käytön, väkivallan tai jatkuvan pelon vuoksi? Onko hänellä silloin oikeasti koti, vaikka hänellä olisi edelleen osoite?

Mielestäni koti ei ole pelkkä osoite tai neljä seinää. Kodin pitäisi olla paikka, jossa saa olla turvassa, levätä ja elää ilman jatkuvaa pelkoa.

Kun läheinenkään ei voi tarjota kotia.

Yhdistykseni Sonza ry:n toiminnassa olen kohdannut nuoria, joiden asunnottomuus ei näy ulospäin. Olen kohdannut myös läheisiä, jotka kantavat suurta huolta nuoren tilanteesta mutta eivät pysty ottamaan häntä omaan kotiinsa. Taustalla voi olla päihderiippuvuutta, itsetuhoisuutta, pelkoa ja turvattomuutta. Läheinen voi rakastaa nuorta ja haluta auttaa, mutta samalla hänen on suojeltava omaa turvallisuuttaan ja jaksamistaan.

Tämä on mielestäni yksi piiloasunnottomuuden vaikeimmista puolista. Mihin nuori menee, kun oma koti ei ole turvallinen eikä läheinen pysty tarjoamaan hänelle yöpaikkaa? Entä miltä läheisestä tuntuu tietää, ettei nuorella ole turvallista paikkaa nukkua? Kuinka raskasta on kantaa jatkuvaa huolta ja pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu?

Voimmeko yhteiskuntana odottaa, että läheiset kantavat vastuun tilanteissa, joissa heidän omat voimavaransa ja turvallisuutensa ovat jo koetuksella? Mielestäni emme voi. Läheisen ei pitäisi joutua valitsemaan oman turvallisuutensa ja nuoren auttamisen välillä.

Miten rakennetaan tulevaisuutta ilman turvallista kotia?

Kuvitellaan nuori, joka joutuu joka päivä miettimään, missä nukkuu seuraavan yönsä. Mihin hän jättää tavaransa? Missä hän pesee vaatteensa? Missä hän voi käydä suihkussa? Entä missä hän saa olla rauhassa ilman tunnetta siitä, että on toiselle ihmiselle vaivaksi? Jos nuori pääsee kaverinsa luona suihkuun ja saa puhtaat vaatteet päälleen, kukaan ei välttämättä huomaa hänen olevan asunnoton. 

Miltä tuntuu elää jatkuvassa epävarmuudessa? Miten siinä tilanteessa jaksaa opiskella, hakea töitä tai suunnitella tulevaisuutta? Entä jos mukana kulkevat kaikki omistamasi tavarat ja sinulla on vain yksi vaatekerta? Jos henkilöllisyystodistus puuttuu, puhelin ei toimi tai sähköinen tunnistautuminen ei onnistu, kuinka vaikeaksi tavallisten asioiden hoitaminen muuttuu? Puhumme paljon nuorten elämänhallinnasta ja vastuullisuudesta, mutta voimmeko vaatia nuorelta elämänhallintaa, jos hänen elämänsä perusturvallisuus puuttuu?

Onko yhteiskuntamme onnistunut turvaamaan oikeuden kotiin?

Suomessa on tehty pitkäjänteistä työtä asunnottomuuden vähentämiseksi. Siinä on myös onnistuttu. Silti Varken vuoden 2025 selvityksen mukaan asunnottomuus kasvoi jo toisena peräkkäisenä vuonna. Tämä herättää minussa kysymyksen, jos olemme jo osoittaneet, että asunnottomuutta voidaan vähentää, miksi kehitys on kääntynyt jälleen huonompaan suuntaan?

Sonza ry:n toiminnan kautta olen alkanut pohtia entistä enemmän nuorten mahdollisuuksia löytää turvallinen ja kohtuuhintainen koti. Erityisesti toimeentulon epävarmuus, asumisen kustannukset ja palvelujärjestelmän monimutkaisuus herättävät minussa huolta, mutta myös suuttumusta. Kelan (Kela,2026) toimeentulotuessa hyväksyttäville asumismenoille on asetettu kuntakohtaiset rajat. Jos vuokra ylittää rajan eikä korkeammille asumismenoille ole hyväksyttävää erityistä perustetta, nuorta voidaan ohjata etsimään edullisempaa asuntoa.

Entä jos edullinen asunto löytyy kaukaa palveluista, opiskelupaikasta tai työstä? Miten nuori kulkee, jos hänellä ei ole autoa eikä toimivia julkisen liikenteen yhteyksiä? Voiko paperilla edullinen asunto tulla nuorelle lopulta liian kalliiksi, jos sen sijainti vaikeuttaa työntekoa tai opiskelua?

Minua suututtaa ajatus siitä, että nuori voi joutua taistelemaan perustarpeistaan tilanteessa, jossa hänen voimavaransa ovat jo valmiiksi vähissä. Kohtuuhintaisten asuntojen puute, toimeentulon epävarmuus ja monimutkainen palvelujärjestelmä voivat muodostaa esteitä juuri niille nuorille, jotka tarvitsisivat eniten tukea.

Meidän pitäisi rakentaa nuorten luottamusta siihen, että yhteiskunta huolehtii silloin, kun nuori ei itse siihen pysty. Miten luottamusta kuitenkaan rakennetaan, jos nuori kokee tulevansa torjutuksi tai joutuu selvittämään ongelmiaan yksin? Mitä tapahtuu, jos avun pyytäminen ei johda turvallisempaan arkeen? En väitä, että asunnottomuudelle olisi vain yksi syy tai että kaikki nuoret olisivat samassa tilanteessa. Juuri siksi meidän pitäisi tarkastella heidän elämäntilanteitaan yksilöllisesti ja kuulla heidän omia kokemuksiaan.

Näkymättömästä näkyväksi.

Sonza ry:n kohtaamistyössä minulle on korostunut se, kuinka tärkeää on kohdata nuori ihmisenä, ei hänen elämäntilanteensa tai ongelmiensa kautta. Asunnottomuus ei välttämättä näy ulospäin. Nuori voi hymyillä, keskustella ja osallistua toimintaan aivan kuten kuka tahansa muukin. Silti hän voi kantaa mukanaan jatkuvaa epävarmuutta seuraavasta yöstä.

Miten tunnistamme tällaisen nuoren? Uskallammeko kysyä hänen tilanteestaan? Osaammeko ennen kaikkea kuunnella vastausta ilman ennakkoluuloja? Osallisuus tarkoittaa myös mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, mutta kuinka paljon valinnanvapautta nuorella todellisuudessa on, jos hänen on otettava vastaan mikä tahansa tarjottu yöpaikka?

Haluan jättää sinulle muutaman kysymyksen pohdittavaksi.

Miltä tuntuisi, jos sinulla ei olisi omaa kotia? Miltä tuntuisi pelätä joka tunti vuorokaudessa? Kantaa koko omaisuuttaan mukana paikasta toiseen? Omistaa vain yksi vaatekerta? Olla ilman henkilöllisyystodistusta maailmassa, jossa yhä useampi asia hoidetaan sähköisesti? Entä miltä tuntuisi tulla tuomituksi, leimatuksi ja torjutuksi kerta toisensa jälkeen? 

Ja lopuksi ehkä kaikkein tärkein kysymys:

Kuinka monta kertaa ihmisen täytyy pyytää apua, ennen kuin hänen hätänsä nähdään?

Lähteet

Kela. 2026. Mihin menoihin voit saada toimeentulotukea? https://www.kela.fi/toimeentulotuki-mihin-menoihin

Vailla vakinaista asuntoa ry. Tietoa ja lukuja asunnottomuudesta Suomessa. https://www.vvary.fi/asunnottomuus

Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus (Varke). 2026. Asunnottomuus nousi vuonna 2025 toista vuotta peräkkäin.https://www.varke.fi/fi/ajankohtaista/asunnottomuus-nousi-vuonna-2025-toista-vuotta-perakkain