NUORTEN HUUMEKUOLEMAT, JÄÄKÖ PIILOASUNNOTON NUORI NÄKYMÄTTÖMÄKSI MYÖS AVUN TARPEESSA?
Kun apu ei tavoita, voiko asunnottomuus lisätä nuoren huumekuoleman riskiä?
Vuonna 2025 Suomessa kuoli huumeisiin 333 ihmistä. Heistä 64 oli alle 25-vuotiaita. Nuorten huumekuolemat lisääntyivät edellisvuodesta 60 prosenttia. Samana vuonna Suomessa oli 761 alle 25-vuotiasta asunnotonta nuorta, ja heidän määränsä kasvoi 37 prosenttia edellisvuodesta. (Tilastokeskus, 2026. Varke, 2026.)
Miten olemme päätyneet tilanteeseen, jossa sekä nuorten asunnottomuus että huumekuolemat lisääntyvät? Mitä nämä luvut kertovat yhteiskuntamme kyvystä huolehtia kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa olevista nuorista? Tilastoista ei voi päätellä, kuinka moni huumeisiin kuolleista nuorista oli asunnoton. Ne eivät myöskään osoita, että asunnottomuus olisi aiheuttanut huumekuolemia. Silti mielestäni meidän pitäisi tarkastella nykyistä enemmän sitä, millainen yhteys asumisen epävarmuudella, päihderiippuvuudella ja huumekuolemien riskillä voi olla.
Voiko asunnottomuus lisätä nuoren haavoittuvuutta tilanteessa, jossa päihteiden käyttö on jo muodostunut osaksi hänen elämäänsä?
Kuka uskaltaa soittaa apua yliannostustilanteessa?
Huumekuolema ei aina tarkoita sitä, että ihminen olisi halunnut kuolla. Tahattomat yliannostukset ja useiden päihteiden yhteiskäyttö voivat johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin. Olen keskustellut useiden ihmisten kanssa siitä, voiko huumausaineen käyttörikoksesta seuraavan rangaistuksen pelko estää avun soittamisen yliannostustilanteessa. Monen vastaus on ollut kyllä. Jos nuori huomaa ystävänsä saaneen yliannostuksen, mutta pelkää itse joutuvansa rikosoikeudelliseen vastuuseen, mitä hän tekee? Uskaltaako hän soittaa hätänumeroon heti vai viivästyykö avun hälyttäminen pelon vuoksi?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisussa (Kailanto & Viskari 2023, 53) käsitellään myös sitä, kuinka poliisin paikalle tulon ja rikosoikeudellisten seuraamusten pelko voi vaikeuttaa avun hälyttämistä (Kailanto & Viskari 2023, 68). Tämä herättää minussa kysymyksen siitä, voiko huumausaineen käytön rangaistavuudella olla myös sellaisia seurauksia, joita emme riittävästi huomioi huumekuolemien ehkäisyssä (Kailanto & Viskari 2023, 92).
Entä jos kyseessä on asunnoton nuori, joka oleskelee tilapäisesti muiden ihmisten luona tai ympäristössä, jossa käytetään päihteitä? Miten varmistamme, ettei avun hälyttäminen viivästy pelon vuoksi? Yliannostusta epäiltäessä apua pitää aina hälyttää välittömästi numerosta 112. Kuinka voimme varmistaa, että jokainen myös uskaltaa tehdä niin?
Voisiko naloksoni pelastaa useamman ihmishengen?
Yksi huumekuolemien ehkäisyyn liittyvä keino on naloksoni. Se on lääke, jolla voidaan kumota opioidiyliannostuksen aiheuttama hengityslama. Naloksoninenäsumutteen reseptivapaa apteekkimyynti on alkamassa marraskuussa 2026. Lisäksi valmistelussa on ollut lainsäädäntöä, jonka tarkoituksena on mahdollistaa naloksonin maksuton ja nimetön jakelu myös riskiryhmille ja heitä kohtaaville toimijoille. (Valtioneuvosto 2026.)
Pidän naloksonin saatavuuden parantamista tärkeänä. Samalla mietin, riittääkö se, että lääkettä on mahdollista ostaa apteekista. Entä jos sitä tarvitsevan ihmisen rahat eivät riitä lääkkeen hankkimiseen?Miten naloksoni saadaan niiden ihmisten saataville, jotka eivät asioi säännöllisesti terveydenhuollossa tai eivät uskalla hakea apua? Voisivatko matalan kynnyksen kohtaamispaikat ja järjestöt olla mukana tavoittamassa juuri näitä ihmisiä? Naloksoni ei korvaa ensihoitoa eikä auta kaikkiin huumemyrkytyksiin. Silti sen oikea-aikainen käyttö voi pelastaa opioidiyliannostuksen saaneen ihmisen hengen.
Kuinka monta hengenvaarallista tilannetta voitaisiin ehkäistä, jos naloksonia olisi kuitenkin helpommin saatavilla ja yhä useampi osaisi käyttää sitä?
Mihin nuori kotiutuu päihdehoidosta?
Tämä on kysymys, jota olen pohtinut paljon. Kun nuori pääsee päihdehoitoon, keskitymme ymmärrettävästi hänen riippuvuutensa hoitamiseen, mutta mitä tapahtuu hoitojakson päätyttyä? Mihin nuori kotiutuu, jos hänellä ei ole kotia? Voiko hoidon aikana saavutettu edistys vaarantua, jos nuori joutuu palaamaan ympäristöön, jossa päihteiden käyttö jatkuu? Entä miten nuori pystyy osallistumaan jatkohoitoon, jos hän ei tiedä, missä viettää seuraavan yönsä?
Asunnon saamista voivat vaikeuttaa aiemmat vuokravelat ja maksuhäiriömerkinnät. Ne eivät automaattisesti estä vuokra-asunnon saamista, mutta voivat vaikeuttaa sitä. Vuokranantaja voi myös edellyttää vuokravakuutta, johon nuorella ei välttämättä ole varaa.
Tässä näen yhteiskunnallisen ristiriidan. Voimme tarjota nuorelle päihdehoitoa ja mahdollisuuden uuteen alkuun, mutta pystymmekö samalla turvaamaan hänelle olosuhteet, joissa toipuminen voi jatkua? Kenen vastuulla on varmistaa, ettei nuori jää hoitojakson jälkeen yksin? Jos nuori joutuu palaamaan asunnottomuuteen, kuinka toimivana voimme pitää hänen kuntoutuspolkuaan?
Asunto ensin, pitäisikö meidän muuttaa ajattelutapaamme?
Sininauhasäätiön asunnottomuustyötä käsittelevällä luennolla tutustuimme Asunto ensin -malliin. Sen lähtökohtana on, että asunto on perusta muulle tuelle eikä asumisen ennakkoehtona ole esimerkiksi päihteettömyys. Asumisen rinnalle järjestetään tarvittavia tukipalveluita. (Sininauhasäätiö 2026.) Tämä sai minut pohtimaan, miksi odotamme toisinaan ihmisen saavan elämänsä järjestykseen ennen kuin hänelle voidaan tarjota pysyvää asumista.
Entä jos asia pitäisikin ajatella päinvastoin? Voisiko turvallinen asunto olla juuri se lähtökohta, jonka avulla nuori pystyy paremmin sitoutumaan päihdehoitoon, huolehtimaan omasta arjestaan ja rakentamaan tulevaisuuttaan? Asunto ei tietenkään yksin paranna päihderiippuvuutta mutta voiko ihminen keskittyä toipumiseen, jos hänen asumisensa ei ole turvattu?
Tiedämme, että turvallinen asuminen voi tukea kuntoutumista, niin miksi asuminen ja päihdehoito eivät aina kulje tiiviimmin rinnakkain?
Pitääkö apu ansaita käyttäytymällä oikein?
Sininauhasäätiön luennolla esitettiin ajatus, joka jäi erityisesti mieleeni. Nöyrää ja kiitollista ihmistä on helppo auttaa. Entä ihminen, joka ei käyttäydy odotetulla tavalla? Joka ei saavu sovittuun tapaamiseen, suhtautuu työntekijään epäluuloisesti tai keskeyttää hoidon?
Olen Sonza ry:n toiminnassa oppinut, ettei ihmisen avuntarve aina näy tavalla, jota yhteiskunta häneltä odottaa. Nuoren käyttäytymisen taustalla voi olla paljon sellaisia kokemuksia, joita emme ulkopuolisina tunne. Mielestäni meidän pitäisi pysähtyä miettimään, odotammeko toisinaan nuorelta enemmän kuin mihin hän juuri sillä hetkellä kykenee. Jos asunnoton, päihderiippuvainen nuori ei pysty sitoutumaan palvelun ehtoihin, onko hän epäonnistunut asiakkaana vai olemmeko me epäonnistuneet tarjoamaan hänelle oikeanlaista apua?
Sosiaalialalla puhumme paljon osallisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja asiakaslähtöisyydestä. Toteutuvatko nämä periaatteet myös silloin, kun ihminen on vaikeassa elämäntilanteessa eikä kykene toimimaan odotustemme mukaisesti? Mielestäni yhteiskunnan onnistumista ei pitäisi mitata vain sillä, kuinka hyvin pystymme auttamaan niitä, joiden on helppo ottaa apua vastaan. Meidän pitäisi tarkastella myös sitä, miten onnistumme auttamaan niitä, joiden tavoittaminen on kaikkein vaikeinta.
Onko apu todella yhdenvertaista, jos sen saaminen edellyttää ihmiseltä voimavaroja, joita hänellä ei juuri sillä hetkellä ole?
Ehkäisemmekö ongelmia vai hoidammeko vasta seurauksia?
Yksi suurimmista huolenaiheistani on se, kuinka paljon yhteiskunnassa keskitytään jo syntyneiden ongelmien korjaamiseen. Päihderiippuvuus, asunnottomuus ja taloudelliset vaikeudet voivat kasautua. Mitä pidemmälle tilanne etenee, sitä vaikeammaksi siitä irtautuminen voi muuttua. Miksi emme panostaisi enemmän siihen, ettei nuori alun perinkään ajautuisi tällaiseen tilanteeseen?
Sonza ry:n toiminnassa olen nähnyt kuinka tärkeää on, että nuoria kohdataan ja heidän tarpeitaan kuunnellaan. Järjestöjen tehtävänä ei ole korvata julkisia palveluita, mutta ne voivat täydentää niitä ja auttaa nuoria löytämään tarvitsemansa avun. Siksi järjestöihin kohdistuvat rahoitusleikkaukset herättävät minussa huolta. Kun ennaltaehkäisevää ja korjaavaa toimintaa vähennetään, miten varmistamme, etteivät ongelmat pääse kasvamaan entisestään?
Pitäisikö asumisen turvaaminen, päihdehoito ja nuoren yksilöllinen tukeminen nähdä nykyistä vahvemmin yhtenä kokonaisuutena? Kuinka paljon voisimme ehkäistä inhimillistä kärsimystä, jos nuoren ei tarvitsisi etsiä apua useasta eri paikasta ja kertoa elämäntilanteestaan aina uudelleen?
Voisiko asumisen turvaaminen pelastaa ihmishenkiä?
Suomessa on aiemmin onnistuttu vähentämään asunnottomuutta pitkäjänteisellä työllä. Varken (2026) tilastojen mukaan asunnottomuus on kuitenkin kasvanut kahtena peräkkäisenä vuonna. Samaan aikaan huumekuolemat ovat jälleen nousseet vakavaksi yhteiskunnalliseksi huolenaiheeksi. Nämä kehityskulut eivät yksin osoita syy-yhteyttä. Ne kuitenkin herättävät kysymyksiä siitä, kuinka hyvin yhteiskuntamme pystyy vastaamaan vaikeimmissa elämäntilanteissa olevien nuorten tarpeisiin.
Miksi olemme tilanteessa, jossa sekä asunnottomuus että huumekuolemat kasvavat, vaikka meillä on tietoa, osaamista ja jo kehitettyjä toimintamalleja niiden ehkäisemiseen? Pitäisikö meidän kuunnella enemmän myös niitä nuoria, jotka ovat itse kokeneet asunnottomuutta ja päihderiippuvuutta? Voisimmeko heidän kokemustensa avulla kehittää palveluita, jotka todella tavoittavat apua tarvitsevat?
Jos pystymme tarjoamaan nuorelle päihdehoitoa mutta emme turvaamaan hänelle paikkaa, jossa toipuminen voi jatkua, olemmeko todella auttaneet häntä riittävästi?
Lopuksi kysymys, jota toivon jokaisen pohtivan
Haluan nostaa esiin vielä yhden kysymyksen, johon en odota lukijalta kuitenkaan vastausta.
Päihderiippuvuus on sairaus. Kaikki huumeita käyttävät eivät ole riippuvaisia, mutta riippuvuuteen sairastunut ihminen tarvitsee hoitoa ja tukea. Suomessa huumausaineen käyttö on kuitenkin myös rangaistavaa. Olen kuullut usealta ihmiseltä, että rangaistuksen pelko voi estää tai viivästyttää avun soittamista yliannostustilanteessa. Kun näin tapahtuu, meidän pitäisi mielestäni uskaltaa pysähtyä pohtimaan myös nykyisen järjestelmän vaikutuksia.
Tavoitteemme on ehkäistä huumekuolemia, saada päihderiippuvuuteen sairastuneet ihmiset hoitoon ja turvata heidän mahdollisuutensa toipua, edistääkö silloin huumausaineen käytön rangaistavuus näitä tavoitteita vai voiko se joissakin tilanteissa vaikeuttaa niiden saavuttamista?
Voiko rangaistuksen pelko joskus olla suurempi kuin rohkeus pyytää apua? Jos yksikin ihminen jättää soittamatta hätänumeroon mahdollisten seuraamusten pelossa, pitäisikö meidän tarkastella asiaa myös ihmishenkien pelastamisen näkökulmasta?
Näitä kysymyksiä toivon jokaisen pohtivan rauhassa, ilman valmiita vastauksia ja ennakkoluuloja.
Lähteet
Sininauhasäätiö. 2026. Osallisuus asunnottomuustyön kentällä. Asunto ensin -mallia, Koti kaikille -toimintaa ja erityistä tukea tarvitsevia asunnottomia käsittelevä luentomateriaali. [Antti Kaajakari, 2026)
Kailanto, S. & Viskari, I. 2023. Huumekuolemien ehkäisyn Suomen malli – Toimenpide-ehdotuksia ja ohjeita käytännön toteutukseen. Ohjaus 13/2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Tilastokeskus. 2026. Kuolemansyyt 2025. https://stat.fi/fi/julkaisu/cmsx2urbgyuz207uhdro7a2cq
Valtioneuvosto. 2026. Huumekuolemia torjuva lääke laajemmin riskiryhmien käyttöön. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote 1.10.2026. https://valtioneuvosto.fi/-/1271139/huumekuolemia-torjuva-laake-laajemmin-riskiryhmien-kayttoon
Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus (Varke). 2026. Asunnottomat 2025. https://www.varke.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/asunnottomuus/asunnottomat-2025
Tämä kirjoitus herätti kyllä paljon ajatuksia. Jäin miettimään sitä, miten paljon nuorelta voidaan odottaa silloin, kun hänen elämäntilanteensa on jo valmiiksi todella vaikea. Jos ei ole edes omaa kotia tai turvallista paikkaa, jossa nukkua, voi ihan tavallisten arjen asioiden hoitaminen olla todella haastavaa. Siinä tilanteessa myös esimerkiksi päihdehoitoon sitoutuminen voi olla vaikeaa.
VastaaPoistaMinusta kirjoituksessa nostettiin hyvin esiin myös se, ettei avuntarve aina näy ulospäin sellaisena kuin ehkä odotetaan. Pitkään ohjaus- ja hoitotyötä tehneenä olen huomannut, että ihmisen käyttäytymisestä ei voi aina päätellä, mitä kaikkea sen taustalla on. Jos joku ei ota apua vastaan tai jättää tulematta sovittuun tapaamiseen, siihen voi olla monia syitä. Siksi pidän tärkeänä, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia koulutetaan kohtaamaan erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ilman ennakkoluuloja ja valmiita oletuksia.
Mielestäni ennaltaehkäisevään työhön ja valistukseen pitäisi panostaa nykyistä enemmän. Tässä esimerkiksi matalan kynnyksen paikoilla ja järjestöillä voisi olla tärkeä rooli, sillä niiden kautta voitaisiin tavoittaa myös sellaisia nuoria, jotka eivät muuten hakeudu palveluiden piiriin. Tarvittaisiin myös enemmän moniammatillista yhteistyötä, jossa asunnottomuutta, päihteiden käyttöä ja mielenterveyden haasteita ei hoidettaisi toisistaan irrallisina ongelmina, vaan nuoren elämäntilannetta tarkasteltaisiin kokonaisuutena.
Ajattelen myös, että palveluiden kehittämisessä pitäisi kuunnella nykyistä enemmän nuoria itseään. He tietävät parhaiten, millaisia haasteita omassa arjessa on ja millaista apua he oikeasti tarvitsevat. Pelkkä palveluiden olemassaolo ei riitä, jos ne eivät tavoita niitä nuoria, jotka ovat kaikkein vaikeimmassa tilanteessa. Minusta juuri kohtaamistyöhön, kuuntelemiseen ja luottamuksen rakentamiseen pitäisi panostaa enemmän.
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Tässä oli paljon sellaista asiaa, joka jäi mietityttämään myös tulevaa sosiaalialan työtä ajatellen.
Kiitos herättävästä tekstistä. Itselläni ei ole kokemusta päihdepuolen työstä, mutta aihe on paljon esillä yleisesti. Tällä hetkellä aihetta on tullut mietittyä juurikin lasten ja nuorten osalta, koska joka puolelta kuulee puhetta siitä, kuinka huumausaineita käyttää yhä nuoremmat lapset jo kouluiässä. Kaikenlaiset tupakkatuotteet ja vapetus, joka nyt on ollut koulussa huolenaiheena lisäävät ahdistusta siitä minkälainen on nuorten tulevaisuus jos se hakeutuu väärille urille jo varhain.
VastaaPoistaJokainen huumekuolema on turha ja onkin surullista lukea kuinka nuoria huumeisiin täällä Suomessa kuolee. Tekstissä oli paljon tietoa ja pohdintaa aiheesta ja itselläkin heräsi kiinnostus aiheeseen, jota tulee sosionomin työssä toimiessaan olla, koska huumeet ja päihteet ovat valitettavasti esillä monen ikäisten ihmisten parissa työskennellessä juurikin sen vuoksi, että niiden käyttö on lisääntynyt. Hyvä ajankohtainen aihe jokaiselle mietittäväksi.
Asunnottomuus on myös asia , joka jää helposti varjoon nuorten osalta ja tämä kirjoitus valotti asiaa myös sen osalta, miten eri tavoin asunnottomuus voi näkyä ja miten erityisesti päihteet ja asunnottomuus monesti yhdistyvät ja ihminen tarvitsee tuke monenlaisten haasteiden parissa yhtä aikaa, eikä se riitä että saadaan yksi asia kuntoon vaan tärkeää olisi hoitaa kokonaisuutta ja vielä parempi olisi saada hoitoa jo ennaltaehkäisevästi. ennen kuin ongelmat kasaantuvat. Kiitos tärkeän aiheen esiin tuonnista.